| Aatu Laitinen | |
|---|---|
 Aatu Laitinen 1910-luvulla. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 13. syyskuuta 1853 Suonenjoki |
| Kuollut | 31. joulukuuta 1923 (70 vuotta) Rovaniemi |
| Ammatti | pappi, kirkkoherra, lestadiolaissaarnaaja, kirjailija |
| Vanhemmat | Aatami Laitinen ja Maria Halonen |
| Puoliso | Alma Maria Relander |
| Lapset | Mm. Bruno Ilmari, Jenny Maria, Veikko Ilmari, Toivo Hannes Kristian, Veli Eliel (Eeli) |
| Kirjailija | |
| Aikakausi | 1881–1918 |
| Aiheet | saarnat, kirjeet, muistelut |
| Esikoisteos | Kannel : virvotusta Herraa rakastaville. (1881) |
| Muuta tietoa | |
|
Rovasti |
|
| Aiheesta muualla | |
 Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta |
|
| Osa artikkelisarjaa |
| Lestadiolaisuus |
|---|
 |
Adam ”Aatu” Laitinen (13. syyskuuta 1853 Suonenjoki – 31. joulukuuta 1923 Rovaniemi)[1] oli lestadiolaisen liikkeen saarnaaja, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi[1] ja virsirunoilija. Laitinen syntyi herännäiskotiin, ja lestadiolainen hänestä tuli vuonna 1881.[2] Laitinen vihittiin papiksi Kuopiossa vuonna 1877. Hän toimi ylimääräisenä pappina Kiihtelysvaarassa 1877–1879. Enossa hän toimi kappalaisena 1879–1881, Enontekiöllä 1881–1897 ja Rovaniemellä 1897–1911. Rovaniemen kirkkoherra hänestä tuli vuonna 1911, ja hän toimi virassa, kunnes kuoli vuonna 1923.[1]
Laitinen toimitti Kristillistä Kuukausilehteä vuosina 1883–1887. Hän puolusti vahvasti naisten saarnausoikeutta seurakunnassa. Kuukausilehteen vuonna 1884 kirjoittamassaan artikkelissa Laitinen esitti, että Raamattu (so. Paavali) kielsi naisen saarnaamisoikeuden vain omaan aviomieheensä nähden.
Aatu Laitinen sanoitti myös virsiä. Hänen virsiään ovat muun muassa ”Sä taivaan matkamies”, ”Pois heitä pelko sydämen” ja ”Jo veri vuotaa kallehin”. Siionin laulut -kirjassa on kaksi hänen kirjoittamaansa laulua: laulu 7 ”Lapset pienet, laulakaa" ja 54 ”Kun kutsumuskellomme kerran vain soi”. Norjan kirkon virsikirjassa vuodelta 2013 on yksi hänen virtensä: virsi 405 (norjaksi ”Stig opp, nu ånd, til himmelen”, kveeniksi ”Siis nouse henkeni taivhaaseen”). Hän sai rovastin arvonimen 1916.
Hajaannusten jälkeen Laitinen loittoni vanhoillislestadiolaisuudesta, etenkin vuoden 1911 sovintokokouksen jälkeen. Etäännyttyään vanhoillisuudesta hän läheni uuttaheräystä.[2] Suhdetta esikoislestadiolaisuuteen rasitti liikkeen johtavan saarnaajan Joonas Purnun kielteinen suhde kirkon papistoon.[3] Myös Laitista kohtaan hän tunsi epäluottamusta.