Altaistiikka eli altailainen kielentutkimus on kielitieteen ala, joka rakentuu altailaisten kielten ympärille.[1] Alan luonne on kuitenkin moni- ja poikkitieteinen ollen samalla keskisen ja pohjoisen Euraasian ja Keski-Aasian ja tutkimusta.[1][2] Maantieteellisesti altaistiikan alue ulottuu kuitenkin pitkälle itään: Mantshuriaan, Koreaan ja Japaniin. Kaikilla tämän alueen kansoilla ja kielillä on historiallisia yhteyksiä.[2]
Altaistiikan historian alkuaikoinan atailaisia kieliä tutkittiin kielisukulaisuuden, nyttemmin yhä enemmän kielikontaktien ja etnohistorian kannalta. Samalla tutkimus kuitenkin ottaa huomioon alueen maantieteen, demografian, esihistorian, kulttuurit, uskonnot, kirjalliset lähteet ja kasvavassa määrin myös poliittiset ja taloudelliset tilanteet.[1] Eräs altaistiikan tärkeä tutkimusalue on alueen kielten ja kansojen alkuperän selvittäminen.[2]
Suomella on tärkeä merkitys altaistiikan pioneerina.[1] Aasiassa nuoret valtiot, etenkin entiset Neuvostoliiton Keski-Aasian tasavallat, mutta myös Mongolia, Korea, Turkki ja Unkari ja eräissä suhteissa jopa Japani, ovat maita, joissa altaistiikka luetaan kansallisiin tieteisiin.[2]
Kysymyksenasetteluiltaan lähinnä historiallisena ja menetelmiltään usein filologisena tutkimusalana altaistiikka on verrattavissa sellaisiin klassisen orientalistiikan aloihin kuin assyriologia ja egyptologia. Maantieteellisten ja etnokulttuuristen rajaustensa takia altaistiikkaa voidaan verrata myös esimerkiksi indologiaan. Altaistiikalle ja indologialle, laajasti käsitettynä myös sinologialle, on yhteistä, että ne ovat nykypäivän odotusten ja vaatimusten paineessa alkaneet suuntautua niin sanotun aluetutkimuksen puoleen. Altaistiikan tutkittavaksi lankeaa tällöin ennen kaikkea Keski-Aasian alue.[2]