Artikulaatio

Artikulaatio tarkoittaa fonetiikassa äänenmuodostamistapaa.^[1] Artikilaatiolla tarkoitetaan, miten ihminen ääniväylässään tuottaa puheäänteitä ja prosodiaa, tai toisin ilmaisten kaikkea sitä, ”mitä puhujan puhe-elimistössä puhetta tuotettaessa tapahtuu”^[2].

Yleisesti artikulaatiosta kuvataan vain se osa, joka suoraan vaikuttaa viestinnän kulkuun, esimerkiksi erottaa sanojen merkityksiä. Fonetiikassa kiinnostuksen kohteina ovat kuitenkin periaatteessa kaikki ääniväylän seikat ja tapahtumat, myös sellaiset vain osin tahdonalaiset kuten hengittäminen tai lihaskontrolli.^[2]

Fonetiikan kannalta artikulaatio on puheäänen tuottamisen viimeinen vaihe:

1. Ensin on initiaatio (”alkuunpano”), jolla ilmapatsas saatetaan liikkeelle. Koska ääni on kuultavissa oleva ilman liikettä, ensin ilma on saatettava liikkeelle. Puhutussa kielessä tavallisin initiaatiotapa on pulmoninen egressiivinen ilmavirta eli keuhkoista lähtevä uloshengitysilmavirta, mutta puhetta voi tuottaa myös pulmonisella ingressiivisellä ilmavirralla; esim. suomessa on varsin tavallista sanoa Joo tai muu lyhyt lausuma sisään hengittäen. Muita mahdollisuuksia ovat (egressiivinen) glottaalinen initiaatio (ingressiivinen on periaatteellinen mahdollisuus), jolla tuotetaan esimerkiksi mayakielissä esiintyviä ejektiivikonsonantteja, sekä velaarinen initiaatio, joko egressiivinen tai ingressiivinen, jolla tuotetaan eteläisen Afrikan kielissä esiintyviä maiskausäänteitä.^[3]
2. Tämän jälkeen on mahdollisesti fonaatio, jossa ilmapatsas voidaan saattaa aaltoliikkeeseen. Tämä tapahtuu kurkunpäässä. Fonaation yleisimmät perustyypit ovat soinnillinen (fonaatio tapahtuu) ja soinniton (fonaatiota ei tapahdu), mutta muutkin tyypit ovat mahdollisia: narina eli vajaasointi, kuiskaussointi ja henkäyssointi. Kaikkia näitä saatetaan kielittäin käyttää. Fonaatio on kuitenkin puheäänen tuottamisessa vapaaehtoinen vaihe.^[3]
3. Viimeiseksi tulee artikulaatio eli ääniväylän muodon muuttaminen, jossa puheääni saa lopullisen värinsä. Jonkin äänteen artikulaatiota kuvattaessa määritellään tavallisesti ääniväylän ahtaimman kapeikon sijainti ja muoto, koska sen katsotaan vaikuttavan äänenväriin eniten.

Joskus artikulaatio ja ääntäminen nähdään synonyymeiksi, jolloin artikulaatiota saatetaan kuvata arvottavin ilmauksin (”hyvä” – ”huono”) sen sijaan, että kuvattaisiin tieteen tavoin ainoastaan se, mitä ääniväylässä kullakin hetkellä tapahtuu. Esimerkiksi esiintyjiltä odotetaan yleensä ”hyvää artikulaatiota” eli selkeää puhetta. Vastaavasti epäselvää ja mumisevaa puhetta kutsutaan huonoksi artikuloinniksi.^[2]

1. ↑ Lääketieteen sanasto: Artikulaatio terve.fi. Viitattu 13.9.2023.
2. ↑ ^{a b c} O’Dell, Michael & Nieminen, Tommi 2020: Kokeellinen fonetiikka. Teoksessa: Milla Luodonpää-Manni ym. (toim.): Kielentutkimuksen menetelmiä II. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1457. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. 313–344.
3. ↑ ^{a b} Laver, John: Principles of phonetics, s. 131–132. Cambridge University Press, 1994.