Eksistentialismi on mannermaisen filosofian ja kirjallisuuden suuntaus, joka korostaa yksilön kokemuksen ainutlaatuisuutta. Eksistentialismi vaikutti vahvasti toisen maailmansodan jälkeiseen taiteeseen ja kirjallisuuteen.
Eksistentialismin mukaan ihmisyyttä ei ole ennalta määrätty, vaan jokainen on vapaa valitsemaan olemisen tapansa itse ja on toisaalta siihen myös pakotettu. Nimensä mukaisesti eksistentialismi pitää ihmisen olemassaoloa (lat. existentia) ensisijaisena verrattuna hänen olemukseensa (essentia): ihmisen olemus on hänen olemassaolonsa tapa, eksistenssin attribuutti, jolla ei ole pysyvää luonnetta. Eksistentialismin mukaan ihmisen olemassaolossa on ensisijaista kokemus yksilöllisestä, ainutlaatuisesta olemassaolosta (eksistenssistä), joka edeltää olemassaoloa esimerkiksi ryhmän jäsenenä tai biologisena olentona. Ei esimerkiksi ole olemassa yhtä ”ihmisyyttä”, mikä määrittäisi ihmisen eksistenssin luonnetta vaan ihmisyys olemistapana seuraa eksistenssiä. Olemassaolossaan ihminen on ”heitetty maailmaan”. Hän on täysin vapaa valitsemaan olemuksensa ja arvonsa sekä on tähän pakotettu. Tästä ristiriidasta seuraavaa elämän peruskokemusta kutsutaan ahdistukseksi (saks. Angst)[1].
Eksistentialismissa yksilöllä on näin täysi vastuu luoda merkitys omalle elämälleen. Eksistentialismi on reaktio perinteisempiä filosofisia näkemyksiä, kuten rationalismia ja empirismiä, vastaan, niiden pyrkiessä löytämään perimmäisen todellisuuden metafyysisten periaatteiden tai maailman havaitun rakenteen avulla. Liike sai alkunsa 1800-luvulla Søren Kierkegaardin ja Friedrich Nietzschen ajattelussa, ja se on ollut oleellinen osa 1900-luvun mannermaista filosofiaa, jossa sitä on tehnyt tunnetuksi ennen kaikkea Jean-Paul Sartre.
Vaikka eksistentialististen ajattelijoiden välillä on tiettyjä yhtäläisyyksiä, heidän joukossaan on myös suuria erimielisyyksiä, eivätkä kaikki edes hyväksy termiä ”eksistentialismi”. Saksassa eksistentialismista käytetään myös nimitystä Existenzphilosophie (”olemassaolon filosofia”).