Epikurolaisuus

Epikurolaisuus oli hellenistisen filosofian koulukunta, jonka perusti muinaiskreikkalainen Epikuros (341–270 eaa.). Koulukunta perustettiin noin vuonna 307 eaa.

Epikuros oli atomistinen materialisti. Fysiikka eli tieto maailman todellisesta toiminnasta oli epikurolaisen etiikan taustalla. Epikuroksen materialismi johti hyökkäyksiin taikauskoa ja tavallisen kansan jumalia koskeneita uskomuksia vastaan. Kyreneläisiä seuraten Epikuros katsoi, että korkein hyvä oli maltillisten nautintojen tavoittelu, minkä avulla ihminen saattoi saavuttaa mielenrauhan (ataraksia) ja poistaa ruumiillisen kärsimyksen (aponia).

Vaikka epikurolaisuus on näin eräs hedonismin muoto sikäli, että sen mukaan korkein hyvä on mielihyvä, epikurolaisuus eroaa nykyaikaisesta hedonismikäsityksestä siinä, että se määrittelee kärsimyksen puutteen suurimmaksi nautinnoksi, ja painottaa yksinkertaista elämää. Epikurolaisten mukaan mielihyvää tuottavaa elämää ei saavuteta syömällä ja juomalla vaan suunnitelmallisella elämäntyylillä, johon kuuluvat ystävät, keskustelut ja kohtuulliset ruumiilliset nautinnot. Epikurolaisuuteen kuului myös yhtenä vahvana osana yhteiskunnasta eristäytyminen ja politiikasta pidättäytyminen.

Epikurokselta on säilynyt joitakin kirjoituksia. Roomalaisista Lucretius on tunnetuin epikurolainen. Hänen runoelmansa Maailmankaikkeudesta esittää epikurolaisuuden tärkeimmät näkemykset. Monet Papyrusten huvilasta Herculaneumista löydetyistä papyruksista sisältävät epikurolaisia kirjoituksia. Ainakin osan arvellaan kuuluneen epikurolaiselle Filodemokselle. Epikurolainen materialismi ennakoi useita myöhemmin tehtyjä tieteellisiä löytöjä. Muun muassa John Daltonin atomiteoria ja Charles Darwinin evoluutioteoria voidaan löytää jo epikurolaisista kirjoituksista.

Epikurolaisuus vaipui unohduksiin Rooman vallan lopulla, ja heräsi uudelleen henkiin atomisti Pierre Gassendin ajattelussa. Myöhemmistä vaikuttajista muun muassa Thomas Jefferson on kutsunut itseään epikurolaiseksi.