Jugoslavian hajoaminen ajoittui 1990-luvulle, jolloin alueen etninen epäyhtenäisyys, nouseva kansallismielisyys, talousvaikeudet ja kommunismin romahdus johtivat entisten osatasavaltojen välisiin sotiin.
1800-luvulla syntynyt illyrismi eli jugoslavismi oli pyrkinyt yhdistämään eteläslaavit yhdeksi valtioksi. Tämä onnistuikin maailmansotien välillä ja Titon Jugoslaviassa. Jugoslavia oli kuitenkin pitkälti serbien kontrolloima. Varsinkin maan armeija oli serbien hallussa. Illyrismin ja serbinationalismin rinnalle syntyi ja vahvistui muitakin nationalistisia suuntauksia, esimerkiksi kroaattinationalismia.
Titon kuoleman jälkeen kommunismin patoama perinteinen nationalistinen ajattelu ja uudet liberaalit virtaukset nousivat esiin. 1980-luvun talouskriisi kärjisti entisestään Jugoslavian muodostaneiden etnisten ryhmien itsekkyyttä ja näkemystä itsestään erillisinä kansoina. Serbia ei liberalisoitunut, vaan siellä nousi valtaan sosialismia ja nationalismia yhdistänyt populistipoliitikko Slobodan Milošević, joka alkoi ajaa jyrkän kansallismielistä serbikeskeistä politiikkaa. Miloševićin politiikan kärki kohdistui serbinationalistisen perinteiden mukaisesti erityisesti Kosovon albaaneihin. Samaan aikaan Slovenia ja Kroatia pyrkivät eroon Jugoslaviasta.
Slovenia ajautui lopulliseen välirikkoon Serbian kanssa, kun sloveenit vastustivat serbien väkivaltaa Kosovon albaaneja kohtaan. Kroatiassa nousi valtaan vanhoillis-nationalistinen kenraali Franjo Tuđman. Näin Jugoslavia oli käytännössä hajonnut jo vuoden 1991 alussa.[1] Serbia halusi ulottaa serbivaltion Kroatian ja Bosnian serbialueilla ja ryhtyi aseistamaan sikäläisiä serbejä. Kuusi osatasavaltojen presidenttiä järjestelivät keväällä 1991 kokouksia koettaen ratkaista poliittisen umpisolmun, mutta serbien halu pitää kaikki serbit samassa valtiossa esti tämän.[2] Kun Slovenia ja Kroatia itsenäistyivät 25. kesäkuuta 1991, puhkesi Jugoslavian hajoamissota, joka kesti eri muodoissa vuoteen 1999 saakka.