Kekkosen II hallitus

Kekkosen II hallitus oli Suomen tasavallan 34. hallitus. Hallitusneuvottelut olivat ennätyspitkät ja kestivät 79 päivää. Hallituksen muodostivat Maalaisliitto, SDP, RKP ja Edistyspuolue. Hallitus toimi 247 hallituspäivää 17. tammikuuta 1951 – 20. syyskuuta 1951.

Kekkosen ensimmäisen hallituksen kesäkuussa 1950 Neuvostoliiton kanssa solmima viisivuotinen kauppasopimus liittyi pääministerin pyrkimykseen ajaa hyvin päättäväisesti ja määrätietoisesti talouden vakauttamisohjelmaa. Marraskuussa 1950 Urho Kekkonen esitti hallitustilanteesta lausunnon, jonka mukaan vakauttamisohjelmaa ei voitu toteuttaa ilman hallituspohjan laajentamista, ja antoi ymmärtää myös presidentti J. K. Paasikiven olevan tätä mieltä. Pääministerin lausunto johti hänen toivomallaan tavalla hallitusneuvottelujen aloittamiseen. SKDL ilmoitti välittömästi, ettei se osallistuisi hallitukseen Kokoomuksen kanssa. SDP taas ei halunnut hallitukseen sen enempää Kokoomusta kuin kansandemokraattejakaan. Kun poliittisen kentän äärilaidat olivat eliminoineet toisensa hallituspohjasta, jäljelle jäi tavoiteltu ratkaisu, jota ei ulkopoliittisista syistä voitu suoraan esittää tavoitteeksi. Kekkosen käyttämän "symmetrisen ratkaisun" mukaan kommunistien jääminen oppositioon merkitsi myös oikeiston, ainakin Kokoomuksen, sulkemista hallituksen ulkopuolelle, ja tällä periaatteella syntyivät useimmat seuraavistakin hallituksista. Hallitusneuvotteluja mutkisti kuitenkin Kekkoseen kohdistunut vastustus, joka ylitti ideologiset raja-aidat. Kekkonen matkusti vuoden 1951 alussa lomamatkalle Italiaan, ja palattuaan kotimaahan hän saattoi todeta hallitusratkaisun kypsyneen. Ministerinsalkuista Maalaisliitto ja sosialidemokraatit saivat kumpikin seitsemän, RKP kaksi ja Edistyspuolue yhden.^[1]

Urho Kekkonen ilmoitti hallituksensa tärkeimmäksi tehtäväksi edeltäneen hallituksen aloittamien vakauttamisneuvottelujen saattamisen päätökseen. Toukokuun alussa 1951 hallitus sai solmituksi etujärjestöjen kanssa ns. linnarauhan viideksi kuukaudeksi, ja tänä aikana hinnat ja palkat pysytettiin entisellään. Linnarauhan aikana pidettiin tärkeä Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön edustajakokous, jossa sosialidemokraatit vakiinnuttivat valtansa ammattiyhdistysliikkeessä. Kommunistit jättäytyivät SAK:ssa oppositioon ja menettivät siten loputkin taloudellisesta vaikutusvallastaan. Linnarauhan ajalle osuivat myös heinäkuun 1951 eduskuntavaalit, joissa Maalaisliitto ja SDP kärsivät lievät tappiot. SKDL ja Edistyspuolueen seuraajaksi perustettu Suomen Kansanpuolue puolestaan voittivat kumpikin viisi paikkaa. Päähallituspuolueiden yhteistyö jatkui vaalituloksesta huolimatta, ja hallitus jätti eronpyyntönsä vasta linnarauhan päätyttyä ja taloudellisen tasapaino-ohjelman valmistuttua syyskuussa 1951.^[1]

1. ↑ ^{a b} Seppo Zetterberg (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 817–820. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14263-0.