| Kharon eli Tähystäjät | |
|---|---|
| Χάρων ἢ Ἐπισκοποῦντες | |
| Alkuperäisteos | |
| Kirjailija | Lukianos |
| Kieli | muinaiskreikka |
| Genre | satiiri |
| Julkaistu | 100-luku |
| Suomennos | |
| Suomentaja | Ernst Lampén |
| Kustantaja | Otava |
| Julkaistu | 1924 |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Kharon eli Tähystäjät (m.kreik. Χάρων ἢ Ἐπισκοποῦντες, Kharōn ē Episkopountes; lat. Charon sive Contemplantes) on Lukianoksen kirjoittama satiiri ihmiselämästä.
Teoksessa Haadeen lautturi Kharon jättää lauttansa hetkeksi ja astuu maan päälle uteliaana näkemään, millaista ihmisten elämä on ja mitä he puhuvat keskenään; hänhän kohtaa heidät muutoin vain kuolleena. Kharonin oppaana toimii Hermes-jumala. Maan päällä Kharon ja Hermes kohtaavat muun muassa Kroisoksen ja Solonin keskustelemasta siitä, onko kullalla mitään oikeaa arvoa. Solon pilkkaa sitä, että Kroisos on lahjoittanut suuren määrän kultaa Apollonin temppeliin Delfoihin; eiväthän jumalat tarvitse kultaa. Sitä paitsi Kroisokselle itselleen rauta olisi kultaa hyödyllisempää sodassa Kyyrosta vastaan.[1]
Tämän jälkeen Kharon ja Hermes seuraavat kaupungissa levottomina hyörivien ihmisten vilinää. Kaikkia ihmisiä seuraavat varjoina heidän toiveensa, huolensa, tietämättömyytensä ja typeryytensä, vihansa, kateutensa sekä muut intohimot. Ihmiset kasaavat itselleen rikkauksia ja riitelevät niistä. Kuitenkin jokaisen ihmisen elämä on ikään kuin ohuen langan varassa, eikä kukaan voi viedä mitään mukanaan kuoltuaan; Kharon huomauttaa, että hänen lautassaan kaikki ovat yhtä alastomia kuin syntyessään.[2]
»Sanonpa sinulle, Hermes, miltä minusta ihmiset ja heidän elämänsä tuntuvat. Sinä kai olet usein nähnyt koskessa kuplia, joista vaahto syntyy? Näistä kuplista ovat useat niin pieniä, että ne tuossa tuokiossa katoavat ja häviävät. Toiset kestävät kauemmin, niihin yhtyy useampia yhdeksi kuplaksi ja niin voi yhdestä syntyä aikamoinen pallo. Mutta kohta sekin lupsahtaa kokoon, sillä sellainen on kuplien luonto. Aivan samanlaista on ihmisten kohtalo. Kaikki saavat hetkeksi ilman henkeä sisäänsä, toinen enemmän, toinen vähemmän; muutamilla kestää tätä henkeä kauemmin, toiset särkyvät heti synnyttyään, mutta rikki ne rapsahtavat kaikki.[3]»
Tämän jälkeen Kharon ihmettelee ihmisten hautaustapoja. Ihmiset voitelevat hautakiviä, koristelevat niitä kukilla ja uhraavat niillä ruokaa ja hunajaviiniä, vaikka kuolleet eivät koskaan nouse ylös manalaan jouduttuaan. Lopuksi Hermes esittelee Kharonille kerran niin suuria kaupunkeja, kuten Ninive ja Troija, jotka ovat kuitenkin tuhoutuneet, sillä kaupungit kuolevat niin kuin ihmisetkin.[4]
Ernst Lampén on suomentanut teoksen lyhennellen (Otava 1924).