Koiviston I hallitus

Koiviston I hallitus oli Suomen tasavallan 51. hallitus, jonka muodostivat SDP, Keskusta, RKP, SKDL ja TPSL. Hallitukselle kertyi 784 hallituspäivää 22. maaliskuuta 1968 – 14. toukokuuta 1970.

Suomessa vakiintuneen käytännön mukaan hallitus erosi aina presidentinvaalin yhteydessä, vaikka lainsäädäntö ei tällaista menettelyä edellyttänytkään. Niinpä edellinen pääministeri Rafael Paasio jätti hallituksensa eronpyynnön vuoden 1968 presidentinvaalin jälkeen ja valtiovarainministerinä vuoden 1967 loppuun saakka toiminut,^[1] hiljattain Suomen Pankin pääjohtajaksi tullut Mauno Koivisto kokosi uuden hallituksen entiselle kansanrintamapohjalle. Jatkuvuutta osoitti keskeisten ministerien – ulkoministeri Ahti Karjalainen, oikeusministeri Aarre Simonen, sisäasiainministeri Antero Väyrysen sekä valtiovarainministerien Eino Raunio ja Ele Alenius – jatkaminen tehtävissään. Ulkopoliittisen ripittäytymisen tehnyt SDP:n vahva mies Väinö Leskinen nousi hallitukseen yhdeksän vuoden tauon jälkeen.^[2]

Hallituksen puolustusministerinä jatkoi Keskustan oikeistosiipeen kuulunut, vanhakantaisen isänmaallinen Sulo Suorttanen, joka oli jatkosodan aikana kuulunut suomalaiseen SS-pataljoonaan. Presidentti Urho Kekkonen ei julkisesti puuttunut Suorttasen nimitykseen, mutta Anita Hallaman vuonna 2001 julkaistuista muistelmista ilmeni, että presidentti oli pahoittanut asiasta syvästi mielensä. Kekkosen oma suosikki puolustusministeriksi olisi ollut hänen luottomiehensä, Suojelupoliisin päällikkö Arvo Pentti. Neuvostoliitto ei ottanut kantaa Suorttasen valintaan ministeriksi, vaikka se muutoin oli käyttänyt ”natsikorttia” sumeilematta valtapiirissään. Toisaalta L. A. Puntilan mukaan Moskova oli samoissa hallitusneuvotteluissa estänyt SDP:n tannerilaiseen siipeen kuuluneen Olavi Lindblomin valinnan pääministeriksi.^[3]

Koiviston ensimmäisen hallituksen merkittäviin saavutuksiin kuului tulopoliittinen kokonaisratkaisu. Ratkaisun oli suunnitellut valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan vuonna 1967, ja se hyväksyttiin vain vähän aikaa hallituksen muodostamisen jälkeen. Siirtyminen kokonaisratkaisun mukaiseen indeksittömään järjestelmään vaati hintojen ja palkkojen säännöstelyvaltuuksien palauttamista hallitukselle: eduskunta hyväksyi tämän ilman viivytyksiä. Hallituksen toimikaudella toteutettiin tai pantiin alulle myös joukko tärkeitä sosiaalipoliittisia uudistuksia, kuten kansaneläkkeen perhe-eläkkeet, yrittäjien ja maatalousyrittäjien eläkejärjestelmät (YEL ja MYEL) sekä uusi alkoholilaki, johon liittyi keskioluen myynnin vapauttaminen vuoden 1969 alussa. Lääkkeeksi maatalouden kasaantuneeseen ylituotanto-ongelmaan otettiin lehmien teurastuspalkkiot ja peltojen "paketointi", mikä merkitsi sitä, että valtio maksoi korvausta viljelijälle, joka jätti peltonsa viljelemättä.^[2] Tämä oli johdonmukaista maatalouspolitiikkaa, mutta se osoittautui poliittiseksi pommiksi, joka räjähti Keskustan käsiin vuoden 1970 eduskuntavaaleissa.^[4]

Työministeri Viljo Virtanen siirtyi vuoden 1970 alussa Mikkelin läänin maaherraksi ja hänen tilalleen tuli kansanedustaja Veikko Helle.^[5] Kansliaministeri Jussi Linnamo siirtyi helmikuun alussa 1970 pankkitarkastusviraston ylijohtajaksi ja hänen tilalleen tuli kansanedustaja Margit Eskman.^[6]

Koiviston I hallitus on niin sanotulla piinaindeksillä mitattuna talouspolitiikaltaan onnistunein hallitus Suomessa vuosina 1951–1997 yli 300 päivää istuneista hallituksista. Piinaindeksi on hallituksen vallassaoloaikana tapahtuneen inflaation muutoksen, työttömyyden muutoksen ja kokonaistuotannon kasvun muutoksen summa. Talouden kasvuvauhti oli Koiviston I hallituskauden lopulla lähes 10 prosenttia.^[7]

1. ↑ Koivisto, Mauno Henrik. (Arkistoitu – Internet Archive) Ministerin tiedot, Valtioneuvosto.
2. ↑ ^{a b} Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 871–872. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14263-0.
3. ↑ Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 254. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-952-1-25796-7.
4. ↑ Tarkka, Jukka – Tiitta, Allan: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 250. Helsinki: Otava, 1987.
5. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1971, s. 21. Helsinki: Otava, 1970.
6. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1971, s. 24.
7. ↑ Suomen hallitukset piinapenkissä (PDF) Taloustieteellinen Yhdistys. Viitattu 9.12.2020.