| Kymen vaalipiiri | |
|---|---|
 |
|
| Alue |
Kymenlaakson maakunta Etelä-Karjalan maakunta |
| Lautakunnan kokouspaikka | Kouvola[1] |
| Aiemmat nimet | Kymen läänin vaalipiiri |
| Käytössä | 1948–2013 |
| Kansanedustajia |
12 SDP 4 PS 3 Kokoomus 2 Keskusta 2 KD 1 |
| Suurin puolue | SDP 24,6 % (2011) |
Kymen vaalipiiri oli Suomen eduskuntavaalien vaalipiiri vuosina 1948–2013. Vaalipiiri käsitti Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan maakuntien alueet. Vuoden 2011 vaaleissa Kymestä valittiin eduskuntaan kaksitoista kansanedustajaa. Vuonna 2013 vaalipiiri yhdistettiin Etelä-Savon vaalipiirin kanssa, ja niistä muodostettiin Kaakkois-Suomen vaalipiiri, jota käytettiin ensimmäisen kerran vuoden 2015 eduskuntavaaleissa[2]. Vuosina 1950–1988 vaalipiiriä käytettiin myös presidentin valitsijamiesvaaleissa.
Kymen vaalipiiri muodostettiin vuonna 1948, kun entiset Kymen läänin läntinen ja Kymen läänin itäinen vaalipiiri yhdistettiin. Nämä olivat perua vastaavista Viipurin läänin vaalipiireistä, jotka nimettiin uudelleen vuonna 1945, kun suurin osa Viipurin läänistä luovutettiin Neuvostoliitolle. Vuonna 1948 vaalipiiristä valittiin vielä 32 kansanedustajaa, kun Karjalan siirtoväki äänesti pääosin entisen kotipaikkansa mukaan Kymen läänin vaalipiirin ehdokkaita. Vuonna 1949 Kymen lääniin ja siten Kymen vaalipiiriin liitettiin Uudenmaan läänistä Anjalan, Elimäen, Iitin, Jaalan ja Kuusankosken kunnat.
Lakkautettaessa 2013 vaalipiiriin kuuluneet kunnat olivat Hamina, Iitti, Imatra, Kotka, Kouvola, Lappeenranta, Lemi, Luumäki, Miehikkälä, Parikkala, Pyhtää, Rautjärvi, Ruokolahti, Savitaipale, Taipalsaari ja Virolahti. Vaalipiirin entisiä kuntia olivat Anjala, Anjalankoski, Elimäki, Haapasaari, Jaala, Joutseno, Karhula, Kuusankoski, Kymi, Lappee, Lauritsala, Nuijamaa, Saari, Simpele, Sippola, Suomenniemi, Uukuniemi, Valkeala, Vehkalahti ja Ylämaa.
Vaalipiirin selkeä valtapuolue oli pitkään SDP.
- ↑ https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2009/20091404
- ↑ Itä-Suomen vaalipiirejä yhdistetään vuoden 2015 eduskuntavaaleihin Vaalit.fi. 11.4.2013. Oikeusministeriö. Arkistoitu 2.11.2014. Viitattu 9.2.2017.