Oktaaviala on musiikkitermi, jonka avulla yhden tai useamman oktaavin päässä toisistaan olevat samannimiset sävelet (c, d, e, f, g, a ja h) voidaan erottaa toisistaan. Samannimiset mutta eri oktaavialoissa sijaitsevat sävelet kuulostavat samankaltaisilta, koska niiden taajuudet ovat toistensa kerrannaisia: esimerkiksi yksiviivaisen a:n eli normaalisävelen (standard pitch) taajuus on nykyään 440 Hz, pienen a:n taajuus 220 Hz ja suuren A:n 110 Hz.
Oktaavialojen nimitykset ovat matalimmasta korkeimpaan subkontraoktaavi, kontraoktaavi, suuri oktaavi, pieni oktaavi, yksiviivainen oktaavi, kaksiviivainen oktaavi jne. käytännössä viisiviivaiseen oktaaviin asti.[1] Sävelistä käytetään vastaavasti nimiä yksiviivainen a, suuri C ja kontra-D sen mukaan mihin oktaavialaan ne kuuluvat. Tavallisen pianon ääniala on subkontra-A:sta (27,5 Hz) viisiviivaiseen c:hen (4186 Hz). Pianon ns. keski-C on yksiviivainen c (261,6 Hz). Suurimmissa uruissa ääniala saattaa ulottua jopa subkontra-C:hen (16,35 Hz), joka perustaajuudeltaan on lähellä ihmisen kuuloalueen alarajaa.
Nuottikirjoituksessa ylennetty tai alennettu nuotti katsotaan kuuluvaksi siihen oktaavialaan, mihin se kuuluisi ylentämättömänä tai alentamattomana: esimerkiksi his¹ ja c² ovat (tasavireisessä järjestelmässä) hertsiarvoiltaan samat (523,2 Hz), mutta ne merkitään eri tavoin nuottiviivastolle ja ne kuuluvat siten eri oktaavialoihin.
- ↑ ”Oktaavi”, Tammen musiikkitietosanakirja, 2. osa (M–Ö), s. 59–62. Tammi. ISBN 951-30-5916-2