Peplum

Peplum on Italiassa 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkupuolella kukoistanut seikkailuelokuvan tyylilaji^[1]. Sen nimitys perustuu antiikin Kreikassa käytetyn peplos-asusteen latinalaistettuun muotoon^[2]. Genrestä puhutaan myös miekka ja sandaali -elokuvina.^[3]. Italialainen ohjaaja Vittorio Cottafavi kutsui sitä neomytologiaksi^[4]. Peplum-elokuvien keskiössä on yleensä yhdysvaltalaisen kehonrakentajan esittämä, antiikin historiasta tai mytologiasta peräisin oleva sankari^[3].

Peplumin juuret ovat mykkäelokuvan kauden historiallisissa spektaakkeleissa kuten Giovanni Pastronen Cabiria (1914), Cinecittàn studioilla 1950-luvun alussa kuvatuissa amerikkalaisissa historia- ja raamattuaiheisissa elokuvissa sekä Alessandro Blasettin Fabiolan (1949) ja Mario Camerinin Odysseuksen (Ulisse, 1954) kaltaisissa italialaisissa suurtuotannoissa. Niistä poiketen peplum-elokuvat tehtiin yleensä nopeasti ja pienellä budjetilla.^[1] Kriitikoiden sijasta ne oli suunnattu halpojen kansanteatterien yleisölle. Elokuvat olivat usein eri kielille jälkiäänitettyjä eurooppalaisia tai amerikkalaisia yhteistuotantoja, jotka löysivät tiensä myös kansainvälisille markkinoille.^[5] Niiden huono maine perustuu osin surkeaan amerikkalaiseen dubbaukseen sekä heikkolaatuisiin televisiokopioihin, joita on sittemmin päätynyt myös DVD:lle^[6]. Todellisuudessa niissä käytettiin aikansa parasta väri- ja laajakangastekniikkaa, ja Italiassa lähes kaikki elokuvat dubattiin ammattimaisesti myös alkukielellä^[7]. Monissa elokuvissa käytettiin suurten budjettien elokuviin kuten Ben-Hur ja Kleopatra valmistettuja lavasteita^lähde? ja samoja lavasteita kierrätettiin kosmeettisin muutoksin.^[8]

Ensimmäisenä peplum-elokuvana pidetään Pietro Franciscin ohjaamaa Voittamatonta Herkulesta (1957), joka nosti kuuluisuuteen Herkulesta esittäneen Steve Reevesin ja saavutti valtavan menestyksen varsinkin Yhdysvalloissa. Sitä seurasi saman ohjaajan Herkules ja Lyydian kuningatar (1958), Vittorio Cottafavin Herkuleen kosto (1960) ja Herkules – Atlantiksen valloittaja (1961) sekä suuri joukko Riccardo Fredan, Carlo Campogallianin, Domenico Paolellan, Sergio Corbuccin, Duccio Tessarin ja muiden ohjaajien elokuvia. Mario Bava sekoitti peplumiin kauhufilmin aineksia elokuvassaan Herkules voittaa helvetin (1961) ja Sergio Leone ohjasi yhden genren klassikkoteoksista Taistelu Rhodoksesta (1961).^[3] Steve Reevesin lisäksi elokuvien pääosia esittivät brittiläissyntyinen Reg Park, yhdysvaltalaiset Gordon Scott, Brad Harris, Dan Vadis, Gordon Mitchell, Mark Forest, Mickey Hargitay ja Reg Lewis, kanadalainen Samson Burke sekä italialaiset Sergio Ciani (alias Alan Steel) ja Adriano Bellini (alias Kirk Morris)^[9].

Elokuvien päähenkilö on yleensä lihaksikas supersankari, jota kutsutaan vaihtelevasti nimillä Herkules, Maciste, Ursus, Goljat tai Simson. Hänen seikkailunsa voivat antiikin Kreikan ja Rooman lisäksi sijoittua varhaiseen keskiaikaan, muinaiseen Egyptiin, Kiinaan, itämaille tai täysin kuvitteelliseen ympäristöön.^[10][11] Elokuvien pääteema on vapaus. Sankari vapauttaa julman hirmuvaltiaan alistaman kansan käytyään läpi erilaisia voimainkoetuksia ja pelastaa samalla siveän rakastettunsa. Usein läsnä on myös sankaria himoitseva paheellinen kuningatar. Toistuvia aineksia ovat kidutus, erilaiset luonnonmullistukset sekä hovin tanssitytöt.^[12]

Kaikkiaan Italiassa tehtiin vuosina 1957–1965 noin 180 peplum-elokuvaa. 1960-luvun puolivälissä peplumin tilalle tuli uusi genre, italowestern, jonka ensimmäinen suuri menestys oli Sergio Leonen ohjaama Kourallinen dollareita vuonna 1964.^[13] 1980-luvun alussa Italiassa kuvattiin jälleen muutamia peplum-elokuvia. Niillä on paljon yhtymäkohtia Conan – barbaaria (1982) seuranneeseen miekka ja magia -genreen, jossa on kuitenkin selvästi enemmän fantasia- ja maagisia aineksia.^[6] Barbaarielokuva muodostuikin peplumin henkiseksi perilliseksi.^[14] Italian jälkipeplumin parhaana elokuvana pidetään Luigi Cozzin Herculesta (1983)^[15].

1. ↑ ^{a b} Moliterno 2008, s. 245.
2. ↑ Elley 1984, s. 21.
3. ↑ ^{a b c} Moliterno 2008, s. 245–246.
4. ↑ Winkler, Martin M. (ed.): Troy: From Homer's Iliad to Hollywood Epic, s. 14. Malden, Oxford, Victoria: Blackwell Publishing Ltd, 2007. ISBN 978-1-4051-3182-7
5. ↑ Moliterno 2008, s. 247.
6. ↑ ^{a b} The Mondo-Esoterica Guide to the Peplum mondo-esoterica.net. Viitattu 14.12.2012. (englanniksi)
7. ↑ Bondanella 2009, s. 162.
8. ↑ Same set, different films
9. ↑ Bondanella 2009, s. 163–166.
10. ↑ Moliterno 2008, s. 246–247.
11. ↑ Dyer, Richard: Valkoisen miehen muskelit. Teoksessa Älä katso! Seksuaalisuus ja rotu viihteen kuvastossa. (Toimittanut ja suomentanut Martti Lahti) Tampere: Vastapaino, 2002. ISBN 951-768-093-7
12. ↑ Hughes 2011, s. 18.
13. ↑ Moliterno 2008, s. 245, 247.
14. ↑ Genresanasto - Peplum Elitisti. Viitattu 28.9.2016. (suomeksi)
15. ↑ Hughes 2011, s. 287