Back Love Happy Catalan Šťastni v lásce Czech Love Happy Welsh Love Happy German Love Happy English Love Happy Esperanto Amor en conserva Spanish عاشقپیشه Persian La Pêche au trésor French מאושרים באהבה HE
| Sardiinimysteerio | |
|---|---|
| Love Happy | |
 |
|
| Ohjaaja | |
| Käsikirjoittaja |
|
| Tuottaja | |
| Säveltäjä | Ann Ronell |
| Kuvaaja |
William C. Mellor William Mellor |
| Leikkaaja | Albrecht Joseph |
| Tuotantosuunnittelija | Gabriel Scognamillo |
| Pääosat | |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Yhdysvallat |
| Tuotantoyhtiö | Artists Alliance |
| Levittäjä |
United Artists Netflix |
| Ensi-ilta |
|
| Kesto | 85 minuuttia |
| Alkuperäiskieli | englanti |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
| Svensk Filmdatabas | |
Sardiinimysteerio (engl. Love Happy) on David Millerin ohjaama yhdysvaltalainen komedia-, musikaali- ja rikoselokuva vuodelta 1949, joka on Marxin veljesten 14. ja viimeinen virallinen elokuva. He tosin palasivat valkokankaalle vielä kerran, vuonna 1957, lyhyesti erillisissä rooleissa elokuvassa Ihminen ja paholainen (The Story of Mankind).
Sardiinimysteerion pääosissa esiintyivät Harpo, Chico ja tavallista pienemmässä osassa Groucho Marx. Muissa päärooleissa olivat Ilona Massey, Vera-Ellen, Marion Hutton, Raymond Burr, Bruce Gordon ja Eric Blore. Elokuva muistetaan myös nuoren Marilyn Monroen pienestä, mutta näyttävästä esittäytymisestä. Käsikirjoituksen laativat Harpo Marxin kirjoittaman juonen pohjalta Frank Tashlin ja Mac Benoff. Sardiinimysteerion pituus on 85 minuuttia ja elokuva on mustavalkoinen. Artists Alliance -yhtiö tuotti elokuvan.
Elokuvan tuotti entinen mykkäelokuvan tähtinäyttelijä Mary Pickford ja levitti United Artists. Vaikka kuvaukset aloitettiin heinäkuussa 1948 ja lopetettiin syyskuussa 1948, elokuva sai ensi-iltansa kotimaassaan vasta 3. maaliskuuta 1950. Tiimiltä loppui raha kesken kuvausten. Niin otettiin käyttöön tuohon aikaan harvinainen tuotesijoittelu ainutlaatuisella tavalla toteutettuna: takaa-ajo kattomainostaulujen ympärillä.
Harpo tyyliinsä sopivasti varastaa sardiinipurkin ja saa vahingossa haltuunsa Romanoffien timantit. Sardiinimysteerio suunniteltiin alun perin Harpon sooloesiintymiseksi. Groucho on kertonut veljesten tehneen elokuvan, jotta Chico saisi uhkapelivelkansa maksettua. Kun Chico tuli mukaan, tuottajat eivät suostuneet rahoittamaan elokuvaa, elleivät kaikki kolme veljestä olisi mukana.
Groucho esiintyy ilman tavanomaisia viiksiään ja paksuja kulmakarvojaan. Hänet nähdään harvoin samassa kuvassa veljiensä kanssa. Hän lähinnä tarvittaessa selostaa juontajamaisesti elokuvan vaiheita. Groucho ei maininnut asiaa lainkaan omaelämäkertateoksessaan Groucho and Me (1959). Hän ilmeisesti katsoi tuolloin, että Yö Casablancassa (1946) oli ollut heidän viimeinen todellinen yhteinen elokuvansa. 17 vuotta myöhemmin hän kuitenkin mainitsi Sardiinimysteerion kirjassaan The Groucho Phile: An Illustrated Life (1976). Grouchon vähäinen osa elokuvassa synnytti olettamuksia, joiden mukaan hänen ei olisi alun perin ollut tarkoitus olla lainkaan mukana. Hiljattain löydetyt Grouchon kirjeet osoittavat kuitenkin, että hän oli osallistunut projektiin alusta alkaen vuosina 1946–1947.
Monet pitävät Sardiinimysteeriota Marxin veljesten huonoimpana elokuvana. Osa veljesten ihailijoista, erityisesti Harpon ihailijat, suhtautuu kuitenkin elokuvaan positiivisemmin. IMDb arvioi Ihmisen ja paholaisen vielä heikommaksi, mutta sitä ei ollutkaan suunniteltu veljesten ympärille. 8. maaliskuuta 1950 Groucho viittasi You Bet Your Life -radioshow’ssaan ohimennen Sardiinimysteerioon todeten: ”Harpo, Chico ja minä kerromme muutamia vitsejä ja vähän näyttelemme. Se on ’hyvin’ opettavaista”.
Elokuvaan musiikin ja sanoitukset teki Ann Ronell. Mukana on muun muassa Vera-Ellenin esittämä eloisa film noir -tyyppinen tanssiversio elokuvasta Lankeemus (Sadie Thompson, 1928) ja Yhdysvaltain merijalkaväki Oseaniassa.