Slasher-elokuviksi (englannin sanasta slash 'viiltää, viillellä') kutsutaan kauhuelokuvia, joissa sarjamurhaaja teurastaa nuorisoa erilaisilla teräaseilla yllättäen ja yksi kerrallaan. Tavallisesti murhaaja on kasvoton, epäinhimillinen ja lähes kuolematon. Slasherien tyypilliseen juonenkulkuun kuuluu, että päihteitä käyttävät ja seksiä harrastavat nuoret kuolevat ja siveelliset pelastuvat. Väkivaltakohtauksille ja erikoistehosteille annetaan suuri paino. Tyypillisiä ovat myös lukuisat jatko-osat, jotka noudattavat yleensä samaa kaavaa.
Tyypillisiä slasher-elokuvien teemoja ja tapahtumia ovat miesten harjoittama voyeurismi eli naisten tirkistely, transsukupuolisuus, näyttävät murhat, naishahmojen itsepuolustuskyvyt, väkivallasta saatu seksuaalinen nautinto sekä yhteisön ja sen viranomaisten kyvyttömyys eliminoida yhteisöä uhkaavaa pahaa voimaa.[1]
1960-luvun kahta kauhuelokuvaa, Hitchcockin Psykoa (1960) ja Michael Powellin Kurkistelijaa (1960) pidetään slasher-elokuvan esiasteina[1]. Tosin jo vuoden 1944 elokuvassa House of Frankenstein nähtiin slasher-elokuvan merkkejä, miten muut talossa olleet ihmiset eivät ole tietoisia talossa olevasta murhaajasta (Dracula). Tobe Hooperin ohjaama Texasin moottorisahamurhat -elokuva käytti jo slashereille tyypillistä juonirakennetta: ryhmä teini-ikäisiä nuoria joutuvat yksitellen uhreiksi. Heistä viimeinen tyttö joutuu erityisen pitkän ja kauhistuttavan kärsimyksen uhriksi, kunnes lopulta pelastuu[1]. Bob Clarkin Musta joulu vuodelta 1974 on jo selvä slasher.[2] Kaikki slasher-elokuvan merkit olivat lisäksi olemassa jo Mario Bavan vuoden 1971 elokuvassa Ecologia del delitto (A Bay of Blood).[3][4] Varsinainen slasher-innostus alkoi kuitenkin John Carpenterin Halloween – naamioiden yön (1978) ja Sean S. Cunninghamin Perjantai 13:nnen (1980) jälkeen.
Kriitikoidenkin arvostusta saaneita slashertyyppisiä elokuvia olivat ”juppislashereiksi” kutsutut Vaarallinen suhde (1987), Kohtalokas vuokralainen (1990) ja erityisesti Oscar-palkittu Uhrilampaat (1991)[1].
1980-luvun puoleenväliin mennessä oli tehty satoja slashereitä ja yleisö alkoi kyllästyä niihin.
Genre koki lyhyen uuden nousun 1990-luvun lopussa Wes Cravenin Screamin (1996) myötä, mutta on vaipunut sittemmin takaisin marginaaliin.