Sosiaalipolitiikka

Sosiaalipolitiikka tarkoittaa julkisia toimia, joilla pyritään takaamaan väestölle kohtuullinen elintaso, turvallisuus ja viihtyvyys sekä näihin toimiin kohdistuvaa tutkimusta tieteenalana.^[1]

Sosiaalipolitiikka nostaa esiin yhteiskunnan ja ihmisen arvoja. Se sisältää käsitteitä, kuten sosiaaliturvapolitiikka, koulutus-, asunto- ja aluepolitiikka sekä työ-, terveys- ja kansainvälinen sosiaalipolitiikka.

Sosiaalipolitiikka on myös tieteenala. Se syntyi 1800-luvun loppupuolella sekä Saksassa että Englannissa. Saksassa perustettiin 1873 sosiaalipoliittinen yhdistys (Verein für Sozialpolitik) ja vastaavaan aikaan Englannissa sosiaalipolitiittisia ideoita viljeltiin Fabian Societyssä. Helsingin yliopiston 1. sosiaalipolitiikan professorina aloitti Heikki Waris vuonna 1946. Sekä Saksan sosiaalipoliittisella yhdistyksellä että Fabian Societyllä oli yhteyksiä kansantaloustieteeseen. Kansantaloustieteilijät perustivat Saksan sosiaalipoliittisen yhdistyksen ja aluksi sosiaalipolitiikka oli osa kansantaloustiedettä ja myöhemmin sosiaalitaloutta. Fabian Society oli taas mukana perustamassa London School of Economics and Political Sciences:ia.

Sosiaalipolitiikkaa tieteenä, oppiaineena ja politiikan osana liittyvät kiinteästi yhteen. Sosiaalipolitiikan tutkimuksen keskeinen tehtävä on ollut selvittää sosiaalisten ongelmien esiintymistä yhteiskunnassa ja syitä, joiden seurauksena sosiaaliset ongelmat ilmenevät. Politiikka on saanut näistä tutkimuksista virkkeitä uudistaa politiikkaa.

Sosiaalipolitiikan alue jaetaan usein sosiaaliturvapolitiikkaan ja sosiaalipalveluihin. Laajasti käsitettyyn sosiaalipolitiikkaan luetaan myös muun muassa koulutuspolitiikka, terveyspolitiikka ja työpolitiikka. Sosiaalipolitiikka on yksi yhteiskuntapolitiikan keskeinen osa-alue. Työntekijöiden suojelu on sosiaalipolitiikan vanhin toiminta-alue.

Sosiaalipolitiikkaan liittyy hyvinvointitaloustiede.

1. ↑ Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.