Sunilan II hallitus

Sunilan II hallitus
Suomen tasavallan 19. valtioneuvosto
Toimikausi alkoi	21. maaliskuuta 1931
Toimikausi päättyi	14. joulukuuta 1932
Jäsenet
Hallituksen johtaja	J. E. Sunila
Hallituspuolueet	Maalaisliitto Kokoomus RKP Kansallinen Edistyspuolue
Historia
Edellinen	Svinhufvudin II hallitus
Seuraava	Kivimäen hallitus

Sunilan II hallitus oli Suomen tasavallan 19. hallitus. Se oli Maalaisliiton, Kokoomuksen, Edistyspuolueen ja RKP:n muodostama porvarillinen hallitus, joka toimi 635 hallituspäivää 21. maaliskuuta 1931 – 14. joulukuuta 1932. Hallitus perustettiin vuoden 1930 eduskuntavaalien tuloksen pohjalta.

Edellinen pääministeri P. E. Svinhufvud oli valittu tasavallan presidentiksi ja astunut virkaansa maaliskuun alussa. Presidentinvaalin tulos tulkittiin yleisesti Lapuan liikkeen voitoksi, mutta valituksi tultuaan Svinhufvud osoitti lapualaisille nopeasti heidän paikkansa. Kun Lapuan liikkeen lähetystö kävi presidentin puheilla esittämässä näkemyksiään uudesta hallituksesta, Svinhufvud ilmoitti neuvottelevansa hallituksen kokoonpanosta vain eduskuntaryhmien kanssa.^[1]

Sunilan hallituksen toimikautta hallitsi yleismaailmallinen pulakausi, joka näkyi Suomessa erityisesti maanviljelijöiden, metsänomistajien ja metsätyömiesten ahdinkona. Hallitus pyrki lievittämään näiden tilannetta lainajärjestelyin; samaan aikaan kiristettiin korkolakeja, koska pankit ja yksityiset luotonantajat olivat käyttäneet velallistensa tilaa häikäilemättä hyväkseen.^[2] Hallitus kaatui joulukuussa 1932 kysymykseen velkaantuneita maanviljelijöitä painaneen lainakoron sääntelystä. Pääministeri jätti asiasta eduskunnalle hallituksen maalaisliittolaisen enemmistön tukeman esityksen, mutta kun presidentti P. E. Svinhufvud asettui hallituksen vähemmistön mukana vastustamaan esitystä, hallitus erosi.^[3] Ennen eroaan hallitus oli ehtinyt Suomen siihenastisista hallituksista pitkäikäisimmäksi.^[4]

Sunilan hallituksen kaudella Suomi saavutti hyvän maineen Yhdysvalloissa saatuaan ainoana maana maksetuksi kokonaisuudessaan takaisin ensimmäisen maailmansodan jälkeen ottamansa lainan. Yhdysvaltain yleinen mielipide käytti Suomen nimeä hyväkseen painostaakseen Yhdysvaltain muita velallisia, joiden mielestä Suomi näytti pitävän enemmän huolta Amerikan rahoista kuin omista välttämättömistä tarpeistaan. Vaikka velan takaisinmaksusta ei ollutkaan erityisempää välitöntä etua pääomien puutteesta kärsineelle ja heikosti teollistuneelle Suomelle itselleen, siitä oli hyötyä myöhemmissä luottojärjestelyissä ja varsinkin toisen maailmansodan jälkeisellä jälleenrakennuskaudella.^[2]

1. ↑ Heikki Eskelinen: Itsenäisyytemme vuosikymmenet 1917–66, s. 96. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1966.
2. ↑ ^{a b} Eskelinen, s. 101.
3. ↑ Seppo Zetterberg (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 650. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987.
4. ↑ Eskelinen, s. 102.