Suomen kielipolitiikka

Suomen kielipolitiikka tarkoittaa Suomen valtion suhdetta eri kieliin ja eri kieliä puhuviin ihmisryhmiin. Suomen kielipolitiikan erityispiirteeksi nousi 1800-luvulta lähtien maan suomen ja ruotsin kielten virallinen asema ja voimasuhteet, jota usein nimitetään myös kielikysymykseksi. Erityisesti Suomen itsenäisyyden alkuaikoina ruotsin ja suomen asemasta käytiin kiihkeää poliittista kamppailua. Vuoden 1919 hallitusmuodon 14 §, johon nykyinen kahden kansalliskielen malli perustuu, aiheutti syntyvaiheessaan paljon kiistaa, ja se sisältyikin lopullisessa muodossaan vasta neljänteen hallituksen eduskunnalle antamaan esitykseen. Kielipolitiikka pysyi kiistanalaisena, kunnes sotien jälkeen on saavutettu nykyinen tasapaino.^[1] Suomessa puhutun ruotsin muotoa nimitetään suomenruotsiksi.

Sotienjälkeisenä aikana ovat myös muiden kielivähemmistöjen oikeudet nousseet kielipolitiikassa esiin. Nykyinen lainsäädäntö ottaa huomioon saamen kielen, karjalan^[2], viittomakielen ja romanin erityisaseman maassa. Muita perinteisiä vähemmistökieliä Suomessa ovat venäjä ja tataari.^[3] 1990-luvulta eteenpäin maahanmuutto on nostanut esiin myös muiden kielten puhujien oikeuden säilyttää oman kielensä ja kulttuurinsa sekä toisaalta heidän tarpeensa saada opetusta maan kansalliskielissä kotouttamisen edistämiseksi.^[4]

1. ↑ Kansalliskielten historiallinen, kulttuurinen ja sosiologinen tausta (Työryhmämuistio) 2000. Kielilakikomitea. Arkistoitu 27.9.2011. Viitattu 31.8.2007.
2. ↑ YLE Uutiset: Karjalan kieli on saanut virallisen aseman 26.11. 2009. Yle. Viitattu 26.11.2009.
3. ↑ Norden.org ^{[vanhentunut linkki]}
4. ↑ Laki maahanmuuttajien kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta (kumottu). (Arkistoitu – Internet Archive) Finlex. Viitattu 6.1.2016