Ultra Panavision 70

Ultra Panavision 70 (myös MGM Camera 65) oli elokuvafilmiformaatti, jonka kehitti elokuvastudio Metro-Goldwyn-Mayer (MGM). Se oli yksi suurten Hollywood-elokuvastudioiden 1950-luvulla kehittämistä filmiformaateista, jotka käyttivät suurta filmikokoa.

MGM kehitti omaa suuren filmikoon formaattia jo kauan ennen kuin sellainen tuli ajankohtaiseksi Yhdysvaltojen elokuvateollisuudessa 1950-luvulla: vuonna 1930 julkaistu, King Vidorin ohjaama lännenelokuva Billy the Kid kuvattiin MGM:n niin sanotulla Realife-formaatilla, joka hyödynsi 70 millimetrin filmiä. Realifea ei kuitenkaan käytetty kuin muutamassa elokuvassa, ja seuraavan kerran MGM hyödynsi vastaavia järjestelmiä kuvattuaan useita elokuvia 20th Century Foxin CinemaScopella 1950-luvulla. MGM kuitenkin kehitti samaan aikaan omaa elokuvafilmiformaattia, joka tunnettiin nimillä 10-Holer ja Arnoldscope (nimetty sen kehittäjän John Arnoldin mukaan). Järjestelmä käytti VistaVisionin tavoin 35 millimetrin filmiä vaakasuunnassa, joskin Arnoldscope käytti 10 perforaatiota kuvaruutua kohden, jolloin sen tuottama kuva oli laajempi kuin Vistavisionin. Arnoldscope-kameralla voitiin kuvata myös 4-, 6- ja 8-perforoitua filmiä. Järjestelmää ei kuitenkaan käytetty koskaan kaupallisissa projekteissa.

MGM kiinnostui sittemmin Todd-AO-järjestelmästä, joka oli ensimmäinen 65 ja 70 millimetrin filmejä hyödyntänyt menestynyt elokuvafilmiformaatti, mutta ei kuitenkaan halunnut täysin samanlaista järjestelmää. MGM aloitti uuden järjestelmän kehittämisen lopullisesti vuonna 1954, kun elokuvan Ben-Hur esituotanto käynnistyi, ja korkealaatuiselle elokuvaformaatille löytyi lopulta kysyntää. MGM antoi Panavisionin kehittää uuden järjestelmän, jolle asetettiin kolme ehdotonta vaatimusta: uuden formaatin täytyi käyttää 65 mm:n filmiä, sen optiikan täytyi välttää CinemaScopen kuvanlaatuongelmat, ja sillä kuvatut elokuvat täytyi pystyä siirtämään mille tahansa esitysfilmiformaatille.

Siirrettävyyden takia MGM:n järjestelmän ensimmäinen eroavaisuus Todd-AO:sta oli kuvanopeus: koska MGM halusi siirtää filminsä eri formaateille, järjestelmän standardinopeus piti olla 24 kuvaruutua sekunnissa. Valotettu kuva-ala oli Todd-AO:ta vastaava (kuvasuhde 2,21:1), mutta Panavisionin anamorfisilla APO Panatar -objektiiveilla lopullinen kuvasuhde oli jopa 2,76:1. Kameroina käytettiin Mitchellin 65 millimetrin kameroiksi kustomoituja 70 millimetrin Realife-kameroita.

Ensimmäinen järjestelmällä kuvattu elokuva oli Raintree Country (1957). Elokuvan julkaisun aikaan kaikki 70 millimetrin filmiä kuljettavat projektorit olivat varattu Todd-AO-elokuvien näytöksille, minkä takia elokuvaa jouduttiin esittämään vain anamorfisina 35-millimetrisinä esityskopioina. Vielä toisen elokuvan Ben-Hur (1959) ajan MGM:n järjestelmä kulki nimellä MGM Camera 65, mutta jo kolmannen elokuvan Mutiny on the Bounty (1962) markkinoinnissa käytettiin nykyään tunnettua tuotenimeä Ultra Panavision 70. Elokuvaa varten järjestelmän tekniikkaa myös parannettiin huomattavasti: optiikka koki muodonmuutoksen, kun vanha prisma-adapteri vaihdettiin huomattavasti pienempään ja kevyempään sylinteriseen linssiin, ja uusi 65 millimetrin filmiä käyttävä kamera kehitettiin ja rakennettiin Ultra Panavisionia varten, joskin 65 millimetrin filmiä käyttäviksi kameroiksi muunnetut MGM- ja Mitchell-kamerat pysyivät vielä Super Panavision 70 -elokuvien käytössä vuosien ajan. Elokuvan Mutiny on the Bounty aiheuttamien tappioiden takia MGM tosin myi kameransa Panavisionille.