Back Religious humanism English Humanismo religioso Spanish انسانگرایی دینی Persian הומניזם דתי HE Religieus humanisme Dutch Религиозный гуманизм Russian 宗教人文主义 Chinese
Uskonnollinen humanismi yhdistää uskonnolliset rituaalit humanistiseen elämänkatsomukseen.[1]
Uskonnolliset humanistit ovat Yhdysvalloissa järjestäytyneet muun muassa Eettisen kulttuurin yhdistyksiin, jotka yhdessä muodostavat Amerikan eettisen liiton. Tämä liitto oli mukana perustamassa Kansainvälistä humanistista ja eettistä liittoa (nykyinen Humanistinen internationaali) vuonna 1952. Perustavan kokouksen puheenjohtaja Julian Huxley, Unescon ensimmäinen pääjohtaja, oli tärkeä aatteellinen vaikuttaja Eettisen kulttuurin liikkeessä, vaikka liike syntyi vuosikymmeniä ennen hänen vaikutustaan. Huxleyn vuonna 1927 ensimmäisen kerran ilmestynyt kirja Religion without Revelation (Uskonto ilman ilmoitusta) oli uskonnollisen humanismin keskeinen teos.[1]
Edward L. Ericsonin mukaan uskonnolliset humanistit eivät usko jumaliin, henkiin, sielun kuolemattomuuteen, tuonpuoleiseen eivätkä minkäänlaisiin pelastusoppeihin. He rakentavat ihmiskunnan tulevaisuuden älyllisyyden, tieteen, henkisen vapauden, yksilön vastuun ja ihmisten yhteistoiminnan varaan.[1][2]
Sekulaarit humanistit ovat esittäneet kysymyksen, miksi on syytä puhua uskonnollisesta humanismista tai humanismista uskontona ja mikä heidät erottaa sekulaarihumanisteista. Ericson sanoo kirjassaan The Humanist Way (1988), että hartaus, herkkyys, yhteenkuuluvuus ja pyhyyden kokemus on uskontojen ja uskonnollisuuden ydin ja olennainen osa ihmismieltä. Se jää joka tapauksessa jäljelle, vaikka usko henkilölliseen jumalaan häviää.
Ericson väittää, että jos ihminen jättää herkkyyden, hartauden ja pyhyyden ulottuvuuden pois elämänkäsityksestään, seurauksena on helposti kovuus ja kylmyys. Mikäli yhteiskunnasta pyritään juurimaan pois uskonto, on Ericsonin mukaan seurauksena, että ihmiset hakevat näitä kokemuksia kirkon helmasta.[1]
Uskonnollisille humanistit katsovat, että oman elämänkäsityksen keskeinen ilmentymä on moraalinen tekeminen ja toiminta. Yhdysvaltojen humanistiliikkeessä oli 1900-luvulla pitkäaikainen kiista siitä, pitäisikö humanismia kutsua uskonnoksi vai elämänkatsomukseksi (engl. philosophy). Jälkimmäisen asennoitumisen alkuunpanija oli Corliss Lamont monena painoksena ilmestyneellä kirjallaan The Philosophy of Humanism (1949), joka korosti sekulaaria humanismia. Paul Kurtz jatkoi samaa linjaa. Lamontin naturalistinen näkemys tulee esiin lainauksessa hänen kirjastaan: ”Ihmiselämän pääasiallinen tarkoitus on työskennellä ihmisen onnen hyväksi tässä maailmassa ja luonnon rajojen sisällä, joka luonto on hänen kotinsa.”[1]