Valdemar II Sejr

Valdemar II (1170–1241) oli Tanskan kuningas vuodesta 1202 kuolemaansa saakka. Hän oli edeltäjänsä Knuut VI:n veli ja tämän edeltäjän Valdemar I:n ja tämän puolison kuningatar Sofian toiseksi vanhin poika. Jälkipolvet ovat käyttäneet hänestä lisänimeä Sejr, voittaja tai valloittaja.^[1]

Valdemarin vanhempi veli Knuut VI kuoli yllättäen 40-vuotiaana, ja Valdemar nousi kuninkaaksi vuonna 1202. Heti seuraavana vuonna hän valloitti Lyypekin ja Holsteinin. Vuonna 1204 hän yritti sekaantua Norjan kruununperimykseen, ja nelivuotisen sodan jälkeen Norjan uusi kuningas vannoi uskollisuutta Tanskalle 1208.

Vuonna 1219 Saksalainen ritarikunta pyysi apua Baltian käännyttämisessä, ja Valdemar sai sotaretkelleen ristiretken arvon. Taistelut Tallinnan lähistöllä olivat rajuja. Niissä liehui ensimmäistä kertaa Tanskan lippu, jossa on punaisella pohjalla valkoinen risti. Legendan mukaan lippu putosi taivaasta Lindanisen taistelussa ja johdatti tanskalaiset voittoon. Viro liitettiin Tanskan maihin, ja sen asukkaat kastettiin kristinuskoon.

Vuonna 1227 Valdemar menetti joitakin alueita nykyisessä Saksassa. Sen jälkeen hän keskittyi jäljellä olevan alueensa sisäpolitiikkaan ja perusti läänitysjärjestelmän, mikä loi Tanskaan aatelisluokan, mutta vei talonpojilta näiden viikinkiajoista asti nauttiman vapauden. Hän kirjoitti myös valtiollisen lakikokoelman, jota käytettiin vuoteen 1683 asti.

Valdemar on Tanskassa myyttinen kuningas, koska hän otti käyttöön nykyisen lipun, ja koska Tanskan suurvalta-ajan voidaan katsoa päättyneen hänen valtakauteensa. Valdemarin jälkeen maata repivät sisällissodat.

1. ↑ Valdemar II Encyclopedia Britannica. Viitattu 30.6.2013.