Valkoiset

Valkoiset tarkoittaa Suomen sisällissodan hallituksen joukoissa taistellutta osapuolta. Toista, hallitusta vastaan kapinaan noussutta osapuolta kutsutaan punaisiksi.

Svinhufvudin hallituksen itsenäisyysjulistuksen antamisen jälkeen porvarillisten ryhmien johto toimi Vaasaan paenneena sissihallituksena (Vaasan senaatti) ja yritti luoda hallituksen armeijan ylipäälliköksi nimitetyn Carl Gustaf Emil Mannerheimin johdolla järjestysvaltaa maahan. Senaatti oli 25. tammikuuta 1918 julistanut suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Valkoiset aloittivat kansannousun Suomessa olleita tsaarinajalta periytyneitä 75 000 venäläistä sotilasta vastaan. Tämä aseistariisunta alkoi Laihialta.^[1]

Pian nämä porvarilliset ryhmät ottivat niin kutsutusta valkoisesta Suomesta suunnakseen etelän, jossa sijaitsi punaisten Kansanvaltuuskunta sekä punaisten kannatusalueet, niin kutsuttu punainen Suomi. Tämä innokkaille itsenäisyysmielisille venäläisten karkottamisena markkinoitu toiminta johti maanmiesten tappamiseen.

Valkoisen armeijan rungon tai ytimen muodostivat suojeluskunnat, joita oli perustettu 423 kuntaan. Vuonna 1917 suojeluskuntien suurimman sosiaalisen ryhmän muodostivat talonpojat (44 %) ja alempi (33 %) ja ylempi keskiluokka (17 %). Työväestön osuus oli 5 % ja varsinaisen yhteiskunnallisen eliitin osuus 1 % (kirkollinen ylin johto, korkein upseeristo, suurmaanomistajat, tehtaanjohtajat, aateliset). Sodan alkaessa taistelutoimissa oli 15 000–17 000 vapaaehtoista suojeluskuntalaista, mutta asevelvollisuuden, värväyksien ja värväytymisten myötä valkoisen armeijan koko kasvoi 55 000–60 000 mieheen. Tällöin työväestön (työmiehet, työläiset, loiset, itselliset, irtolaiset) osuus valkoisesta armeijasta kasvoi reiluun viidennekseen tai vajaaseen neljännekseen rintamajoukoista.^[2][3]

Valkoisen armeijan ylipäällikkönä oli ratsuväenkenraali C. G. Mannerheim. Valkoinen armeija muodostui suojeluskunnista, värvätyistä joukoista ja asevelvollisista joukoista. Merkittävän osan valkoisen armeijan johtamisosaamista muodostivat keisarillisessa Saksassa koulutetut vapaaehtoiset, jääkärit. Jääkärien kouluttamina ja johtamina valkoiset pystyivät hyökkäämään, mitä sodan voittaminen edellytti.^[4]

Valkoiset saivat merkittävää tukea saksalaisilta joukoilta, joiden käyttöä muun muassa Mannerheim ja Maalaisliiton Santeri Alkio vastustivat.

Valkoisessa armeijassa taisteli myös ruotsalaisia vapaaehtoisia. Ruotsissa oli perustettu Suomen ystävät -niminen järjestö, joka huolehti vapaaehtoisten värväämisestä, varustamisesta ja matkajärjestelyistä. Ruotsalaisista upseereista merkittävässä tehtävässä palveli varsinkin eversti Ernst Linder, joka komensi Satakunnan ryhmää. Ruotsalaisia vapaaehtoisia taisteli valkoisten armeijassa yhteensä 1091 miestä, joista 675 Ruotsalaisessa prikaatissa, 128 osittain Ruotsalaisessa prikaatissa ja osittain suomalaisissa joukko-osastoissa sekä 288 ainoastaan suomalaisissa joukko-osastoissa. Lisäksi 78 vapaaehtoista ruotsalaista palveli ambulansseissa osana haavoittuneiden sotilaiden hoitohenkilökuntaa.^[5]

1. ↑ https://yle.fi/uutiset/3-10034836
2. ↑ Pylkkänen, Ali: Suojeluskuntalaiset – keitä he olivat? Vapaaehtoisten maanpuolustajien sosiaalinen kerrostuneisuus 1917–1944. Maanpuolustuskorkeakoulu. Sotahistorian laitos 2001, s. 58–59. ISBN 951-25-1256-4.
3. ↑ Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle, s. 16. WSOY, 1996.
4. ↑ Perko, Touko: Kaksi vapaussotaa. Viha, vallankumous, terrori ja uuden alku 1905-1919, s. 132. Atena, 2022. ISBN 978-951-1-42450-5
5. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 161-165. WSOY, 1956.