Vasta-aine eli immunoglobuliini (lyhenne Ig) tai antibodi[1] on nimi joukolle immuunijärjestelmän plasmasoluissa, B-soluissa ja muisti-B-soluissa olevia vesiliukoisia proteiineja. Plasmasolut erittävät vasta-aineita muun muassa vereen, imunesteeseen,[2] sylkeen, kyynelnesteeseen ja maitoon.[3] Vain leualliset selkärankaiset tuottavat vasta-aineita. Ihmisillä ja useimmilla muilla selkärankaisilla vasta-aineiden päätyyppejä eli isotyyppejä on 5. Nämä ovat IgA, IgD, IgE, IgG ja IgM.[4] Ihmisillä IgG:t jakautuvat alatyyppeihin IgG1, IgG2, IgG3 ja IgG4. IgA:t jakautuvat alatyyppeihin IgA1 ja IgA2. Ihmisillä IgG1:t ovat immuunipuolustuksen kannalta keskeisimpiä ja yleisimpiä veren vasta-aineista.[5]
Vasta-aineita käytetään monien sairauksien niin sanottuna biologisena hoitona[6].
Kunkin vasta-aineen toiminto on sitoutua vain tietynlaiseen virukseen, bakteeriin tai johonkin muuhun vasta-aineita tuottaneelle eliölle tuntemattomaan taudinaiheuttajaan, myrkkyyn tai muuhun haittatekijään. Sitoutuminen ei ole kovalenttista. Sitoutuminen voi estää haittatekijän toiminnan. Sitoutuminen voi tämän sijaan tai lisäksi myös merkitä haittatekijän tuhottavaksi.[2] Esimerkiksi makrofagit tunnistavat tiettyjä vasta-aineita ja tuhoavat niiden sitomia haittatekijöitä ottamalla niitä sisäänsä. Koska vasta-aineita on kehon nesteissä, niiden sanotaan olevan osa humoraalista immuunijärjestelmää (neste on latinaksi humor).[3]
Vasta-aineiden sitoutuminen voi myös olla haitallista. Ne voivat sitoutua vaarattomiin kehonulkoisiin aineisiin aiheuttaen allergioita tai vasta-aineita tuottaneen eliön omiin rakenneosiin aiheuttaen autoimmuunisairauksia. Vasta-aineet aiheuttavat myös hyljintäreaktioita elinsiirroissa ja keskenään epäsopivien verenluovuttajien välillä. Vasta-aineita käytetään myös lääketieteellisissä testeissä ja hoidoissa yleensä monoklonaalisten vasta-aineiden muodossa.[2]
Yksinkertaisimpien vasta-aineiden Y-kirjaimen muotoisen rakenteen kärjissä on kaksi identtistä aluetta, jotka sitoutuvat taudinaiheuttajaan tai johonkin muuhun aineeseen. Monimutkaisemmissa vasta-aineissa alueita tosin on enemmän. Näitä sitoutuvia alueita kutsutaan nimellä paratooppi. Paratoopin sitomaa ainetta, kuten taudinaiheuttajaa, sanotaan kokonaisuudessaan nimellä antigeeni.[3] Yksittäistä antigeenin kohtaa, johon paratooppi sitoutuu, kutsutaan nimellä epitooppi tai antigeeninen determinantti.[5]