Vetysidos

Vetysidos on happi- (O), typpi- (N) tai fluoriatomiin (F) liittyneen vetyatomin (H) ja toisen happi-, typpi- tai fluoriatomin vapaan elektroniparin välinen elektrostaattinen vetovoima.^[1] Se on molekyylien välisistä vuorovaikutuksista vahvempi kuin van der Waals -vuorovaikutus ja dipoli-dipoli -vuorovaikutus, mutta heikompi kuin ioni-dipoli -vuorovaikutus. Vetysidokset ovat paljon heikompia kuin mitkään kovalenttiset sidokset.^[1] Vetysidokset ovat tyypillisesti molekyylien välisiä (intermolekylaarisia), mutta voivat olla myös sisäisiä (intramolekylaarisia). Vetysidosta merkitään katkoviivalla.

Vetysidoksen vahvuus perustuu hyvin elektronegatiivisen alkuaineen (O, N, F) kykyyn vetää elektroneja pois vetyatomilta ja siten tuottaa vetyatomille positiivinen osittaisvaraus. Positiivisesti varautuneen vedyn ja kyseiseen vetyatomiin muutoin sitoutumattoman alkuaineen vapaan elektroniparin välille syntyy edelleen elektrostaattinen vuorovaikutus eli vetysidos.

Yksinkertaisimpia aineita, joissa molekyylien välillä esiintyy vetysidoksia, ovat vesi (H₂O), ammoniakki (NH₃) ja vetyfluoridi (HF). Vetysidoksen vuoksi nämä aineet ovat kiinteinä tai nesteinä ollessaan assosi­oitu­neet useamman molekyylin muodostamiksi yhdistelmiksi. Tämän vuoksi niiden sulamis- ja kiehumispisteet ovat paljon korkeammat kuin muiden vety-yhdisteiden, joissa vety­sidoksia ei ole.^[2]

1. ↑ ^{a b} J.G. Smith, Organic Chemistry 2e, McGraw-Hill, 2007, ISBN 978-0-07-304986-1, (englanniksi)
2. ↑ Matti Tiilikainen, Ilkka Virtamo: Kemia 1, s. 41–42. WSOY, 1978.